Joiko Tiia maitoa 36 vuotta sitten?

17.03.2023

Tässä blogissa olen kertonut väitöskirjan vaiheista. Vaihe on nyt, että parantelen yhteenvetoa vielä pariin otteeseen sellaiseksi, että väitöskirjan ohjaajat uskaltavat luottaa sen läpi menemiseen esitarkastuksessa. Olen joutunut tekemään paljon töitä tieteellisen tekstin tuottamisessa; olen suurpiirteinen, tehokas ja nopea; eivätkä nämä ole yliopiston tiedeprosesseissa ansioita ja etuja. Ehkä olisivat myöhemmin, kun on enemmän kokemusta ja taitoa eikä ole riippuvuutta muista. 

Näyttää siltä, että nyt on alkanut uramuistelu. 

Löysin kirjoitukseni ehkä vuodelta 1987. Olin päiväkodin systeemiä vastaan. Olisin halunnut toimia toisin, mutta systeemi oli mikä oli. Se oli ensimmäinen burn outini. Kohta tämän jälkeen siirryin perhepäivähoidon ohjaajaksi, sen jälkeen päiväkodin johtajaksi, sitten oppimateriaalimyyjäksi, MLL:n suunnittelijaksi, jonka jälkeen opiskelin maisteriksi ja olin 15 vuotta varhaiskasvatuksen opettajana. Nyt huomaan, että väitöskirjassani pohdin lähes samoja asioita kuin 36 vuotta sitten. 

Olin 1986 esikoulun opettajana ja nautin siitä. Muistan lasten nimiä ja kasvoja vaivattomasti vieläkin.
Olin 1986 esikoulun opettajana ja nautin siitä. Muistan lasten nimiä ja kasvoja vaivattomasti vieläkin.

Lähetin silloin 1987 tunnelmakuvaukseni  päiväkodin syksyn aloitusrumbasta Hesariin, mutta se ei julkaissut sitä. Julkaisen sen tässä: 

Joiko Tiia tänään maitoa?

"Olen kolmatta vuotta töissä lastentarhanopettajana. Syksyn paikat on jaettu ja minun ryhmääni on tullut yhteensä 20 virkeäsilmäistä lasta. Nuorimmat ovat 3-vuotiaita ja muutama 6-vuotias ison mallina joukossa. Mielessäni on tänään myönteinen olo, en aio luovuttaa, vaikka eilinen päivä puristi kaikki mehut minusta. Eilen olin, niin kuin nykyisin on muotia sanoa: burn out. Tai ainakin olin out. Tänään otan vastaan rapahousuja hymyillen. Joku tulee syliin, joku roikkuu jalassa, ainakin kolme huutaa ope mulla on sitä ope ope mulla on sitä, ope kuuleksää ope mää näin.. En kuule kaikkia, en näe kaikkia tai ehdi koskettaa. Patistan tossuja jalkaan, kuule, ei voi ottaa lelua ruokapöytään, otapa ulkohousut pois, hei ei saa repiä sitä merkkiä, peskääpä kädet, juu juu onhan ne pestävä, pojat nyt ei voi ottaa leluja, kun on ruokailu. Kun kaikki ovat somasti paikoillaan, joku työntää kätensä juomalasiin, ei saa sitä pois, toinen alkaa lyödä lusikkaa pöytään. Otan juomalasit ja lusikan pois, sillä muistan, että on turha hokea "ei saata": toimintaa, ei sanoja! Tämä tuntuu pienestä pojasta sodan julistukselta ja hän alkaa rummuttaa nyrkeillään pöytään ja siihen muutama rytmitajuinen yhtyy. Otetaanpa kaikki rummutusta polviin, keksin, ja olen selvinnyt ilman kovia sanoja."Tänään on ruokana…" häviää yleiseen hälinään ja viimein sen joku onnistuu lyhyen hiljaisuuden aikana kertomaan. Ruuassa on kukkakaaliakin, josta puhutaan pian, arvaan, kakkakuulia! Se on viatonta ja naurattaa pikkutyttöä niin, että hän valuu pöydän alle. Pian joku nostaa hänet ankarasti ylös, koska on varmaa, että muuten ovat kaikki pian pöytien alla. Ajattelen, että lapset ajattelevat, ettei saa pitää hauskaa?

Yhtäkkiä pieni Topi, joka on toista päivää päiväkodissa, alkaa itkeä. Mitä nyt? On ikävä äitiä. Otan syliin. Isot kovispojat alkavat matkia itkua. Toinen ope menee sinne. Kyllä se siitä… Ajattelen, että lapset joutuvat tottumaan koviin asioihin. Mutta – ruuat jaetaan ja pyyhitään lattialle loiskuneet. "Kukko puuron keitti, kana maidon" loruillaan ja "Olkaa hyvät, hyvää ruokahalua". Hyvät tavat ovat tarpeen. On kesäkeittoa. Ope mää en tykkää, ope mää en jaksa, saako leipää lisää? Maistaa täytyy. Mää maistoin jo. Mutta sullahan on lautanen täynnä, koetapa nyt vielä… Mää en syö. Enkä mää. Yritän löytää kompromissia kymmenen kanssa ja samalla ajattelen vanhempia, jotka ihmettelevät, syökö heidän lapsensa, söikö tänään ja kuinka paljon. Joiko Tiia tänään maitoa? Syömisestä ei saa tulla ongelma. Kun olen syönyt puolet ruuastani, tulee ensimmäinen hakemaan jälkiruokaa. Kiisseliä ja kermavaahtoa. Syön viimeisenä keitonlopun ja pyyhin voita housunlahkeesta.Varmaankin systeemissä on jokin virhe, mutta sitä ei jouda ajattelemaan, sillä poika, joka itki äitiä, ottaa leluja ja alkaa rakennella. Miten selitän, ettei sitä voi tehdä, koska siivooja tulee ja on lähdettävä pois alta ja on ehdittävä ennen esikoululaisia vessaan ja että on kurjaa aloittaa leikkiä, koska ei kuitenkaan ehdi leikkiä, koska on mentävä nukkumaan ja että jos tämä poika saa nyt leikkiä, kaikki muutkin haluavat. Menen selittämään tämän asian: "Nyt ei voi leikkiä, ota tämä kirja ja katsele kuvia. "

"EN."

Alkaa väsyttää. Aikuisia on kolme. Apulainen odottaa, että voisi viedä ruokakärryn pois ja toistelee "syökääpäs nyt nopsaan älkääkä höpöttäkö". Hänen on ehdittävä sitä ja tätä ennen sitä ja tätä, mutta kukaan ei kuuntele.Vessaan mahtuu neljä kerrallaan, joten odotellaan, loruillaan hieman tekoleppoisalla äänellä, jonotetaan pissalle. Joku raivostuu: hänen sormillensa astuttiin. On vähän tilaa. Raivoaja käyttää kaikki tuntemansa sanat, joiden tehon hän aavistaa aikuisissa. Uusi poika jää oven viereen liikkumattomana. Menen raivoajan luo, otan syliin ja yritän puhua, ei auta, hän potkii, lyö ja raapii. Pidän kiinni ja yritän rauhoittaa. Ehkä hän ajattelee, että en ymmärtänyt, että häntä sattui ja hän kärsii, vaikka päälleastujan pitäisi kärsiä. Vihdoin voimme puhua ja hän, luullakseni, ymmärtää. 

Menemme hämärään huoneeseen, joka on täppösen täynnä keltaruutuisia lakanoita pienissä sängyissä. Laitan raivoajan sänkyyn ja silitän päästä; rakkautta, rakkautta, ajattelen. Pojan sormi menee suuhun ja silmät alkavat painua kiinni. Osa lapsista on kirjoja lukemassa, osa vessassa, osa riisuu, loput ovat täällä kanssani. Peittelen ja puhun hiljaa, joku alkaa hyppiä sängyssä. Huomaan, että tälle vesselille piti sanoa tiukasti. Sanon. Painan hänet määrätietoisesti alas ja peittelen. Silloin alkaa uusi poika itkeä, on ikävä taas äitiä. Kuiskin kiltisti, mutta kuulen oman ääneni: olen väsynyt ja kireä. Joku päristää suullaan, mutta päätän, että alan lukea satua, ehkä se auttaa. Kirja on tarkkaan harkittu: mielenkiintoinen, mutta unettava. Sadussa tulee koira, joka haukkuu. Kohta kuuluu muutamasta sängystä haukuntaa. Lopetan lukemisen. En voi lukea, jos te ääntelette. Jatkan satua, mutta sadussa seikkailee Petteri! Puolet lapsesta nousevat sängystä ja osoittelevat Petteriä. Aivan, se tuntuu hienolta, että kirjassa on myös Petteri. Jätän tämän jälkeen usein Petteri-sanan pois. Muutama nukkuu jo. Keskeytän välillä sadun, koska yksi roikkuu pää alaspäin sängyssä, yksi potkii liukuovea, yksi supattaa ääneen, yksi heittelee nallea ilmaan. Otan kanteleen ja alan soittaa unilaulua. Lastentarhanopettajan on hyvä olla musikaalinen. Voisin nukkua omaan soittooni, mutta niin ei voi käydä. Siitä huolen pitävät ne kuusi lasta, joita ei nukuta, joita minä en haluaisi nukuttaa, mutta joiden on pakko olla täällä nukkuvinaan koska ei ole mitään paikkaa, missä he olisivat, koska koko päiväkoti nukkuu. 

Viimein minut päästetään. Työhuoneessa minua odottaa toimintasuunnitelman teko, papereiden täyttäminen, maksuluokkien laskeminen… ja todellakin – kuppi kahvia! Kahvikupin ääressä minun on myönnettävä itselleni, että olen karrelle palanut!"

Siltamäen päiväkodissa kahvitauolla ehkä vuonna 1987. Aluksi minua pidettiin ujona.
Siltamäen päiväkodissa kahvitauolla ehkä vuonna 1987. Aluksi minua pidettiin ujona.

Jälkikirjoitus: veljenpoika kysyi luettuaan tekstin, joiko Tiia maitoa? Eräs äiti kysyi todellakin noin syksyn alussa, kun ryhmässä oli minulle tuntemattomia lapsia useita. Vastaus oli jotain epämääräistä, mutta totuus oli, että en edes muistanut, kuka oli Tiia.