Väitöksen jälkeen kauhistuttaa
Kaksi viikkoa sitten oli väitöstilaisuus ohi, kun lähdin sunnuntaiaamuna pieni virne suupielessä Katajanokan vankilasta. Olin vapaa!!
Jälkeenpäin ihmettelen. Väitöspäivänä olin kuin kone, joka suoritti ennalta suunnitellut vaiheet. Kaikki meni suurin piirtein niin kuin olin etukäteen kuvitellut. Paitsi. Aamulla aloin kohentaa itseäni ja huomasin, että minulla ei ollut ainuttakaan kampaa tai harjaa mukanani. Elina oli tulossa luokseni ja ehdin tilata häneltä harjan. Kun sitten lauantaiaamuna Elinan kanssa ajoimme taksilla Katajanokan vankilahotellilta Kielikeskuksen juhlasalille, kaikki oli selvää. Olin sataan kertaan kerrannut kaikki vaiheet! Olin tehnyt kaiken, mitä olin voinut. Edellisenä iltana vielä kerrannut pääkohtia ja taitellut lektion siistiin A5-kokoon.
Juhlasalissa lähdin tarkastamaan tekniikkaa ja yllättäen muistitikku, jossa oli seinälle heijastettava dia, oli jäänyt hotellihuoneeseen toiseen laukkuun. Taas ajoissa oleminen kannatti; Elina lähti hakemaan tikkua ja palasi hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua. Mutta tekniikkaa ei ollutkaan hoitamassa av-henkilöä. Se aiheutti pieniä paineita, koska vieraani joutuivat testailemaan, että saivat striimin toimimaan. Jälkeenpäin sain tietää, että striimiä oli avattu 319 kertaa, eli oli toiminut. Lisäksi, kuten alla olevasta videosta näette, jouduimme kikkailemaan harmillisesti mikrofonin kanssa. Mutta homma hoitui kuitenkin. Paikalla oli 80 ihmistä.
Ennen väitöstä ehdimme jutella muutaman sanan vastaväittäjän ja kustoksen kanssa sivuhuoneessa. Minulle oli varattu lohivoileipä, jonka päällä keikkui kolme kananmunansiivua. Söin kaksi siivua ja siirsin leivän jääkaappiin. Olin syönyt tukevan aamiaisen hotellilla. Join vettä. Olin vienyt pari pastillia pöydälle. Päätimme mennä pidempää reittiä. Kävelin normaalia hitaammin, mutta en liioitellen. Päätin, että hymyilen. Eihän tämä ole niin vakavaa. Pari tuntia siinä meni. Nyt, kun katson videota, niin kauhistuttaa. Miten minä olin ihan pokkana?
Väitöstilaisuuden jälkeen tarjosin kahvit ja kummilapseni Jotham ja Lilli jakoivat tikkareita. Tiedeyhteisön jäsenten kanssa pidimme pikkuisen päiväkaronkan Katajanokalla Sakko-kabinetissa, sunnuntaina Pakin talolla oli Helsingin ystäväpiirini, seuraavana perjantaina lapsikaronkka muutamalle lapselle kotonani ja lauantaina kotiseutukaronkka kahvila Siirissä Lempäälässä.
Tapana on muistaa lahjoilla erityisesti väitöskirjaprosessiin läheisesti vaikuttaneita henkilöitä kuten ohjaajia, kanssakirjoittajia ja vastaväittäjää. Riitta Pentti on vesilahtelainen taiteilija, joka tekee hauskoja eläinhahmoja keramiikasta. Vastaväittäjä, pääohjaaja, toinen ohjaaja ja kanssakirjoittaja saivat hahmot. Väittelijä = orava, Pöllö = vastaväittäjä, Karhu = pääohjaaja, Hollo-patsas = toinen ohjaaja (koska Hollo-artikkeli jäi tekemättä) ja Delfiini = kanssakirjoittaja Juli-Anna.
Olin miettinyt pitkään sitä, että miten saisin huumoria ja lapsinäkökulmaa sisällytettyä henkilöiden kiitoksiin, jotka mainitsen väitöskirjani esipuheessa? Tuntui niin puisevalta loihtia leppoisia kiitoksia. Eläinaihe veti niin puoleensa, että pyysin kuvataitelija Sanna Sipiä loihtimaan tiedemetsän, jossa kaikki esipuheen henkilöt esiintyvät eläinten myönteisten ominaisuuksiensa kanssa. Taulun nimeksi tuli Jaettu ilo. Taulusta tehtiin A3-kokoisia julisteita, joita jaoin sitten lapsinäkökulmatutkijoille, ystäville, lapsille ja sukulaisille. Minusta oli aivan ihmeellistä, että lapset tunnistivat heti itsensä kuvasta. Varmaan sinäkin tunnistat?
Ilokseni myös media huomasi mielenkiintoisen aiheeni. Paikallislehti Lempäälän-Vesilahden sanomat teki jutun jo ennen väitöstä. Hesarin juttu julkaistiin 27.11. ja YLE kävi haastattelemassa ja julkaisi jutun uutisissaan 4.12.2023. Olen iloinen, että AIHEENI sai julkisuutta. Nyt on kuuden vuoden homma tehty. Eteenpäin!
Kiitän kaikkia ihmisiä, jotka ovat millään tavalla huomioineet minun väitöstouhujani ja olleet kiinnostuneita eri väitöksen vaiheessa. Ja kiitokset muistamisista, ne tuottivat minulle ILOA!
Alla on video, jossa on parhaat palat: