Vuoren valloitus

19.10.2021

Olin 15.10.2021 Joensuun Educa-rakennuksessa tutkijakaverini Elinan väitöstilaisuudessa. Elina on mennyt edelläni ja olen saanut nähdä hänen vaiheensa, jotka tulevat olemaan minulla itselläni edessä. 

Istumme auditoriossa, kun 12.15 oveen koputetaan, yleisö nousee seisomaan ja katseet kohdistuvat vasempaan kulkuväylään, jossa Elina astelee mustissaan hitaasti, tooosi hitaasti,  ja hänen perässään kaksi naista, mustissaan hekin ja kädessä tohtorinhatut. Jotain samaa tässä on kuin häätilaisuudessa, värit on vaan mustat valkoisen sijaan ja musiikki puuttuu. Istumisen kahinaa, ja yleisö asettuu kuuntelemaan. Väitöstilaisuus alkaa Elinan lektiolla. Lektio on väittelijän yleistajuinen, lyhyt esitelmä väitöstutkimuksen taustoista ja kiinnostavimmista asioista. Kun kuuntelen Elinaa, minulle selviää se, että en ole vielä tuossa vaiheessa. Elina on noussut tutkimuksensa yläpuolelle, katselee sitä kokonaisuutena ja analysoi tekemäänsä työtä. 

Seuraa kohteliaat rituaalipuheet vastaväittäjän ja Elinan välillä, jonka jälkeen he istuutuvat ja aloittavat keskustelun. Vastaväittäjä on Eeva Hujala, emerita professori. Emerita tarkoittaa, että Hujala on eläkkeellä, mutta tekee tiedettä yliopistossa. Hujalan  nimi löytyy tärkeistä kasvatusalan tutkimuksista yli 20 vuoden ajalta, ja arvostan häntä suuresti. Aluksi hän kiittää erinomaisesta lektiosta. Hän sanoo, että tämä tutkimus on jatkoa Turja, Virkki, Roos, Kangas -tutkijoille. Elina Weckström tuo kirkasta valoa tutkimuskentälle! Alkaa väittely ja kysymykset. Ruoditaan nimi aluksi, se on hyvä ja onnistunut. Mikä on oma syntyhistoria osallisuuden tutkimiselle? Mitkä keskeiset teoreetikot inspiroineet? Olisiko voinut olla oppimisen näkökulma?  Osatutkimuksen käsitteet? Enemmän olisi saanut olla analyysin kuvausta. Miten s. 77 kuvio syntyi? Miksi vanhemmat eivät ole mukana? On muuten älykkäitä yhteenvetoja. Mitä tarkoittaa kokopäiväpedagogiikka? Mitä tarkoittaa lähestymistapa? Miksi ei osallisuuden pedagogiikkaa? Miksi toimintakulttuuri on parempi? Sinun kannattaa kirjoittaa kirja tästä, sitä kenttäväki kaipaa. Vasun toimintakulttuurin käsite, miksi marginaalisesti? Miksi et ole huomioinut Anu Kinnusen väitöstä, joka oli samasta aiheesta tässä tiedekunnassa? Miten käsitteet ovat yhteydessä toisiinsa? Miten uusi käsite sosiaalinen kestävyys nousi esiin? Sivu 126 on erinomaisen hyvä. Et kuitenkaan kuvaa näitä tuloksissa, miksi? Oliko tämä toimintatutkimus, kehittämistutkimus vai interventiotutkimus? Post doc mainitaan useaan kertaan. Hujala kysyy, Elina vastaa. Välillä jokin ei riitä Hujalalle ja Elina yrittää selittää tarkemmin. Hujala sanoo muutaman kerran MUTTA. Elinan pitäisi vastata jotain, mutta mitä.  Elina selviytyy tilanteesta tyylikkäästi, hän puolustaa valintojaan, hän puolustaa omaa väitöstutkimustaan. Hujala sanoo hiillostuksen välissä aina jotain kannustavaa, ja lopputulos on enimmäkseen loistava. 

 Lopuksi kaikki kolme nousevat seisomaan ja Hujala lukee valmiiksi kirjoittamansa arvioinnin, jossa hän esittää väitöskirjaa hyväksyttäväksi. Kustos, Sari Havu-Nuutinen, joka on istunut keskellä tuppisuuna, koska hänellä ei ole erityistä puheroolia, saa vihdoinkin avata suunsa. Hän ilmoittaa, että jos jollakin on jotain sanottavaa, sanokoon nyt. Tähän ei kuulu kenenkään sanoa mitään, joten hän sanookin nopeasti, että väitöstilaisuus on päättynyt. Yleisö nousee seisomaan ja väitösporukka kävelee hattuineen pois akateemisin askelin. 

Onnitteluiden jälkeen juomme kahvit tutkijaporukan kanssa ja ruodimme tapahtunutta keskenämme. Yhteenveto on: melko tiukkaa oli, mutta Elina selvisi tyylikkäästi. Lähdemme valmistatumaan illan karonkkaan.  Karonkka on akateeminen perinne. Se on väitöstilaisuuden jälkeen illalla järjestettävä juhlatilaisuus, jolla vastaväitellyt tohtori kiittää vastaväittäjäänsä, kustosta ja muita väitöskirjan luomisprosessiin osallistuneita henkilöitä. Karonkkaan kutsutaan akateemisen piirin lisäksi yleensä ystäviä ja sukulaisia.

Olen kuullut ja lukenut etukäteen karonkan luonteesta. Wikipedia määrittelee karonkan näin, ja näin se myös tapahtui: Karonkassa on erityinen perinne puheiden pitämisen suhteen. Pääruoan jälkeen väittelijä pitää puheen, jossa hän ensin kiittää vastaväittäjää, sitten kustosta, sitten muita osallistujia suurin piirtein akatemisessa tärkeysjärjestyksessä. Sukulaisia ja/tai puolisoa kiitetään yleensä viimeiseksi. Kaikkien, jotka väittelijä mainitsee nimeltä, odotetaan pitävän vastauspuhe samassa järjestyksessä kun heidät mainittiin alkuperäisessä puheessa. (Wikipedia)

Ilta kesti syömisineen, puheineen ja kansantanssiesityksineen puolelle öin. Elinan rentous ja hänen iloinen asenteensa vaikutti siihen, että pönötystä ei nähty. Kaikki ikään kuin rentoutuivat virallisen osuuden jälkeen. Meidän tutkijaryhmämme esitti powerpointin, jossa oli kuvia tutkimuksen tekemisen varrelta. Osa ryhmästä oli väsännyt hotellin aulassa laulun, jonka esitimme vanhalla kalliollekukkulalle -sävelmällä: 

Elinalle ihanalle - Onnittelut laulamme - Tohtoriksi, tohtoriksi - Yhteistuumin saatamme - Leikitellen hymyhuulin - Lapsinäkökulmasta - Kertoen on rakennettu - Toimien toteutettu - Yhteisö ja osallisuus -  Sosiaalinen kestävyys - Blogihuippu luennoija - Kaikki kuuntelee Elinaa - Yhteisö ja osalllisuus - Sosiaalinen kestävyys! 

Minä kirjoitan kolmatta artikkelia edelleen. Sen jälkeen pitää tehdä vielä yhteenveto koko höskästä. Olen alkanut jo hyväksyä tämän, että aikaa tarvitaan, jos on tarkoitus löytää jotain uutta ja käydä läpi kaikki maailman aiemmin tutkineet tyypit, mitä he ovat väittäneet tai sanoneet. Välillä käy niin, että jokin tärkeä idea löytyy, joka johdattaa taas uuteen kiinnostavaan asiaan ja taas uuteen, kunnes on pakko karsia ja etsiä oleellista, kunnes löytyy kuitenkin vielä parempi uusi näkökulma. Minulle on tullut mielikuva siitä, että tämä homma on kuin vuorelle kiipeämistä. Aluksi ei edes tiedä edes, mille vuorelle on kiipeämässä. Kiipeämisvaiheessa voi valita vääriä reittejä, eksyä metsään ja palata takaisin, joutua kiipeämään kivikkoista maastoa, välillä yksin ja välillä muiden kanssa. Väitöskirjan ohjaajat yrittävät tuupata oikeille reiteille ja joskus joku ihan muu antaakin hyvän vinkin, joka vie kohti huippua. Ja se hetki, kun homma on tehty, se on siellä vuoren laella! Sieltä voi katsella tekemäänsä työtä laajasti ja omia polkujaan ymmärtäen, niin kuin Elina omassa lektiossaan teki. Sitten voikin päättää, haluaako valloittaa vielä jotain vai laskeutua vuoren vähän helppokulkuisempaa rinnettä alas. Vuoria kyllä riittää valloitettavaksi.

Elina Weckströmin väitöskirja täällä: 

https://erepo.uef.fi/handle/123456789/26235